Huhtikuussa erään maailman suurimman kuluttajateknologiayhtiön teknologiajohtaja myönsi – lähes ohimennen – että yhtiö oli kuluttanut koko vuotuisen tekoälybudjettinsa neljässä kuukaudessa. Ei siksi, että hankkeet olisivat epäonnistuneet, vaan siksi, että ne olivat onnistuneet. Agentit päästettiin valloilleen, ne tuottivat ja ne kuluttivat. Budjettierä, jonka oli määrä riittää kahdeksitoista kuukaudeksi, riitti vain kolmanneksen suunnitellusta.
Palaamme tähän tunnustukseen yhä uudelleen, sillä se on rehellisin kuvaus, joka meillä on siitä, mihin vaiheeseen tekoälytalous tällä neljänneksellä todella siirtyi.
Rajoite siirtyi.
Kahden vuoden ajan tekoälyä sitova rajoite oli ideoiden maailmassa – parempina arkkitehtuureina, parempina koulutusresepteinä, parempina tapoina kytkeä mallit työhön. Näiden järjestelmien ajamisen kustannus oli karkeasti ottaen nolla, koska laboratoriot maksoivat sen puolestamme. Päättelyä (inferenssiä) myytiin alle omakustannushinnan käyttäjien voittamiseksi – samalla kunnianarvoisalla tavalla kuin jokainen alusta, joka halusi ottaa markkinan haltuunsa ennen kuin alkoi laskuttaa siitä. Olemme oppineet tunnistamaan tuon kaavan vuosikymmenen ajan; se on sama kaava, joka rakensi kuluttajainternetin.
Tuo aikakausi päättyi toisella vuosineljänneksellä. Hiljaa, ilman yhtäkään määrittävää otsikkoa, rajoite siirtyi ideoiden maailmasta fysiikan maailmaan – laskentaan, sähköön ja lopulta itse piihin. Älykkyyden hinta lakkasi olemasta jotain, jonka tase voi sulattaa, ja muuttui joksikin, jota talouden on pakko rationoida. Pidämme tätä siirtymää – tukikaudesta niukkuuden kauteen – vuoden 2026 ensimmäisen puoliskon tärkeimpänä kehityskulkuna ja sellaisena, jonka juuri hinnoittelusta vastaavat toimijat todennäköisimmin tulkitsevat väärin. Siksi omistamme suuren osan tästä kirjeestä juuri sille.